Blogi

31. elo, 2019

Kari ja Samuli Alosen Pykälistö yllätti kertakaikkiaan. Valtava työteliäisyys, joka mahdollistaa/pakottaa tietynlaiseen virkistävään epätasaisuuteen ja sekameteliin, näkyy mainiosti junavaunuihin kootuissa näyttelyissä. Isän ja pojan erot tekijöinä ja taiteilijoina erottuvat selkeästi Karin ottaessa jyrkemmin kantaa, kun taas Samuli kohtaa taiteellaan maailman pehmeämmin. Kyllä kivestä ja metallista työstetyistä teoksista voi pehmeyttäkin löytää. Karin huoneentaulut ovat iskevyydessään suurta satiiria jossain Erno Paasilinnan viitoittamissa maisemissa.

Palefacen vinyyli-ep Isi käskee näyttää nuoremmille (ja usein suuren suosion saavuttaneille) tekstintekijöille ja räppäreille kaapin paikan. Sir Pale juurille palatessaan ikääänkuin keksii pyörän uudestaan, ja jotenkin se vain tuntuu nyt varsin tarpeelliselta.

Moisesta sillisalaatista, jollainen Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood-leffa on, ei kokonaista teosta voi saada aikaiseksi kukaan muu kuin Tarantino. Kolmen ensimmäisensä ja tähän asti ylittämättömän elokuvansa jälkeen leffa on Tarantinon paras. No Django Unchained oli kyllä hyvä. Mutta Tarantinon turha ja ylikorostettu goreilu aina enemmänkin ällöttää.

Korpilahden Höyry-Gallerian kesätilasta ja Päivi Hintsasen näyttelystä matkaan lähti myös yksi taulu, mikä on köyhälle perin harvinaista. Mutta tässäpä näyttely, missä huumori, taiteen tekemisen korkea laatu ja hinta ennennäkemättömällä tavalla kohtaavat. Näyttely on pystyssä syyskuun loppuun, ja se kannattaa nähdä. Siellä voi vaikka aloittaa taiteenhankkimisen harrastuksen.

Höyryn elokuun päärakennuksen Panu Koskimiehen ja Mika Rautsaaren keraamiikkaa ja puuta yhdistävä näyttelykin ilahdutti. Pitänee pistäytyä syksymmällä Panun pajassa kauppoja hieromassa...

Ja on tämä juhlaa parempi ja juhlava arki, johon työnteon lisäksi kuuluu normaali perheellisen elo. Pihoja on valmistunut kesän mittaan useita, ja ensimmäistä kertaa olen jaksanut ohessa myös vähän kirjoitella, viedä pariakin tulevaa kirjaa pikkuhiljaa eteenpäin. Olennaiselta osin arjen juhlaan kuuluvat tietenkin viikonloppuaamujen pitkät metsälenkit koiran kanssa, saunaillat parhaimmillaan parin päivän välein. Ja illat kirjojen kimpussa, kunnes uni pakottaa lopettamaan. Kovin on mukavaa lukea kolmea tai neljää kirjaa lomittain, jotain pidempää proosaa, runoa ja faktapohjaista. Kauhean kätevää tilailla pinkkakaupalla kirjoja mäen alle kerran viikossa parkkeeraavaan kirjastoautoon.

P.S. Yuichiro Saton suurikokoiset lyijykynällä, hiilellä ja grafiittipigmentillä valmistetut puu- ja maisemakuvat lyövät ällikällä aina vaan. Jotenkin niiden äärellä saavuttaa metsästä jopa enemmän kuin jos olisi itse siellä.

2. kesä, 2019

Runokokoelman tehtävä ei ole opettaa, vääntää rautalangasta tai toimia ohjekirjana. Kuitenkin Lapiointeja-kokoelma kuuluu jäävän moneltakin nimenomaan alkupäästään ongelmaiseksi, eli ehkä jonkinlainen selitysosio on tarpeen. Mutta muistutettakoon, että aforistinen ja poeettinen kaunokirjallisuus on pikemmin ajatuskatalysaattori kuin joku niksipirkka.

Käsitteellisen kehyksen perusta olkoon olemassaolo - vakuus, että jotain on, ja hulluttelulla kaikesta huolimatta mieli.

Primaariyksikkö on pienin mahdollinen kielen yksikkö, joka yksinään ja itsenäisenä muodostaa ykseyden.

Pienin kielellinen yksikkö onkin asiana suurin, ja todellisuus hädintuskin seuloutuu harvastakaan silmikosta.

Siinäpä nuo parin ensimmäisen sivun arvoitukselliset väittämät. Niiden mieli on peräisin filosofian ikuisesta teemasta: mitä on olemassa ja mitä olemassaolosta voidaan tietää. Sokrates esim. päätti asian sillä tavalla, että ainoa minkä tietää aivan varmasti on se, ettei tiedä mitään. Descartes taas päätyi lausumaan "ajattelen, siis olen", mutta tuon totuuden tyrmäsivät myöhemmän ajan filosofit mm. niin, ettei lauseen ajattelija voi olla varma olemassaolostaan - kuuluu sanoa vaikkapa "ajatuksia on".

Olemassaolon perään itsekin lauseissani haikailen. Descartesin tai myöhempien filosofien väittämiin verrattuna kuljen kuitenkin oikotietä - en ihmettele sitä, mikä nimenomainen yksityiskohta tai olio kaiken pohjalla lymyileekään, vaan kaunokirjallisin keinoin käsittelen sitä, minkä näen automaattisesti välttämättömäksi, jotta pohdinnoissa ja väittämissä olisi mieli. Eli: ylipäätään on oltava olemassaolo.

Olkoon siis olemassaolo kaiken perusta ja välttämätön pohjakäsite. Olemassaolo on täten varma lähtökohta ja "pienin mahdollinen kielen yksikkö, joka yksinään ja itsenäisenä muodostaa kokonaisuuden". Näin siis olemassaolo sanana, kielellisenä yksikkönä. Olemassaolevana "asiana" se on taas kaiken pohja - olemassaolon on oltava olemassa, millaisena se sitten esiintyykään yksityiskohdissaan. Päästään lähelle toista filosofien vanhastaan suosimaa kysymystä, todellisuutta.

Tiukkasilmikkoinen verkko pyydystää pienimmätkin sintit, ja mitä harvemmat silmikot, sitä suuremmat kalat pelkästään jäävät pyydykseen. Olemassaolo, siis pienin kielellinen yksikkö jonka voi sanoa muodostavan perimmäisen ykseyden, on asiana niin suuri ja ulotteinen, että tunnistaminen todelliseksi tai todellisuudeksi (pyydykseen saaminen) on peräti hankalaa. "Todellisuus hädintuskin seuloutuu harvastakaan silmikosta".

Käytän tässä verrokkina jumaluutta. Toisin kuin se, minkä voi katsoa varmasti olevaksi (olemassaolo), jumaluus ei tietenkään piittaa todellisuuden raja-arvoista. Ei jumaluuden tarvitse piitata verkon silmikoista, minkäänkokoisista, jumaluushan on kaikkivaltias. Pyydystäessäsi Jumalan verkkoosi voit olla varma, että Jumala se ei ainakaan ole. Vaan olemassaolon ajatteleminen välttämättä olevaksi ja siten todelliseksi ja mahdolliseksi saaliiksi, se on välttämätöntä.

Eli näin. Alappa selittää runokokoelmaa tai edes sen pientä osiota. Pääset vain ojasta allikkoon.

25. touko, 2019

Kutakuinkin on kehitys ollut semmoinen, että huonoista tai vielä surkeammista pitkän proosan yritelmistä tie vei novelleihin ja muuhun lyhytproosaan, sen kummemmitta edistysaskelitta; laadullinen kehitys pysyi ennallaan eli jämähdyksissä, mutta kategorisesti ja varmuudella tunsin olevani proosan tekijä - olihan kaikki lukemani tai ihailemani kirjallisuuskin ollut aina enemmän tai vähemmän proosaa tai proosallista.

Reilut kymmenen vuotta takaperin suomalaisen uuden runouden synty avasi ensin ovea raolleen, ja laveammalle avauduttuaan ovi onkin ollut apposen auki ja tavaraa tulvinut sisään ja ulos, välillä parempaa, välillä sitä toista. Kategorinen proosa on säilyttänyt silti asemansa, mutta jatkuvasti tiivistyessään paitsi lyhentynyt (tietenkin), alkanut myös käyttää enemmän ja enemmän runon keinoja, kaikessa suorasanaisuudessaankin. On se kai jo muuntunut enemmän runoksi tämä proosani, ei kuitenkaan miksikään proosarunoksi, joka olisikin ihan toinen kategoria.

Tämä kaikki siksi, jotta paremmin sisäistäisin sen, mitä tätä nykyä teen. Kirjoittajalle kirjoittaminen on olennaisin tapa ymmärtää suurinpiirtein mitä tahansa. Ja tämä kaikki myös siksi, kun asioiden kaikinpuolinen luokittelu, rajaaminen ja aitaaminen, eli kategorointi silkan ennakkoluuloisuuden ja oman turvallisuuden tunteen vuoksi on niin jumalattoman turhaa. Paljolti se rajoitti omaakin tekemistä, kunnes paremmin ymmärsin. Aukesi se ovi.

Mutta häh! Kategorioista kirjoitan yhä vain, ja syyllistyn siten turhanpäiväiseen asioiden aitaamiseen ja nimikylttien pystytykseen, vastoin tahtoani. Vaan ehkäpä tämä tietoisuus rajaamisen ja nimikylttien turhuudesta kuitenkin johtaa joskus avoimempaan katsantoon, ja kirjoittamisessa ja muussakin tekemisessä parempiin tuloksiin.

Kuva Verneri Linna

24. huhti, 2019

Jos saisin ottaa kolme asiaa mukaan autiolle saarelle, olisivat ne Veijo Meren, Cormac McCarthyn ja Paavo Haavikon tuotannot. Voisihan sitä toki ottaa matkaan jotain, joka edesauttaisi fyysistä selviämistä ja esim. elintarvikehuoltoa. Mutta jos eläisikin vähän pidempään ilman Meren, McCarthyn ja Haavikon teoksia, minkä arvoista se muka olisi?

Äsken pistin pillit pussiin oman kirjoittamisen osalta ainakin puoleksi vuodeksi. On se kova paikka. Vaan pakko on aloittaa kesätyöt eli viherrakentaminen, elannon keruu, rimpuilu toimeentulon eteen. Iltaisin ennen nukahtamista voi aina paneutua vaikka Haavikon koottuihin, sen mitä uupumukseltaan jaksaa. Lohtu sekin.

21. huhti, 2019

Siinä kun Jazz Jkl Collective aloittaa encorenaan Wayne Shorterin hienoa Infant Eyes-biisiä, oudolla tavalla havahdun ja ikäänkuin materialisoidun tänne keikkapaikalle sieltä, missä olen viime päivät viettänyt, nimittäin moottorisahameluisasta metsästä. Ikäänkuin jokin olisi minut siirtänyt silmänräpäyksessä paikasta toiseen, Aittovuoren polttopuusavotasta tähän Jazzbarin sivupöytään. Ja täsmällisesti juuri Infant Eyesin alkaessa. Vaikka tosiasiassa olen ollut paikalla koko keikan ajan, ja tullutkin sinne vaimolta lainaamallani fillarilla, enkä mistään madonreiästä, vaan pitkin asfaltoitua baanaa.

Kumma tunne. Eipä siitä enempää. Kerronkin mieluummin todistamastani kahden eri sukupolven rumpalin välisestä keskustelusta, kai ensitapaamisesta. Jazz Jkl Collectiven tuleva mestari, 17-vuotias Kasper Halttunen pakkasi rumpukamojaan seuraavan soittajan ja nykymestarin Olavi Louhivuoren tieltä, joka ehätti paikalle fiksaamaan omia peltejään ja satsiaan kuntoon. Kuinka keskustelusta hönki paitsi keskinäinen kunnioitus ja tiedonjano, etenkin sellainen liki-tiedostamaton yhteisen salaisuuden omaamisen tuoma yhteys, joka joskus muodostuu instrumenttiensa suvereenien hallitsijoiden välille. Jotain semmoista olin tunnistavinani näiden kahden tavatessa. No, olihan minulla myös tuo yhtäaikaa mahtava ja häiritsevä siirtymistuntemuskin vähän aiemmin...

Joka tapauksessa muistin elävästi kolmenkymmenen vuoden takaiset junnujamit uudenuutukaisessa Jazzbarissa, missä silloin alaikäinen Louhivuorikin bändeineen sai soittaa ja esiintyä, ja kuinka jo tuolloin ajattelin, että tuosta tulee vielä jotakin isoa. Jotenkin tuossa rumpaleiden keskustelussa oli myös sellaista viestikapulan viemisen tuntua – eihän vanhempi valtiomies sitä nyt vielä sentään seuraajalleen luovuta, mutta ehkä jakaa yhden jos toisenkin tiedonmurusen kuljetettavan asian luonteesta ja ominaislaadusta.

Olavin uusi kokoonpano Superposition! esiintyi, foneissa mahtavat Adele Sauros ja Linda Fredriksson, kontrabassossa aina persoonallinen Mikael Saastamoinen. Eli ilman tuota siirtymistuntemustakin ilta oli kaikin tavoin muistettava. Ja tuo niin erityinen Infant Eyes Jazz Jkl Collectiven toimesta laulettuna versiona, vokaaleissa vierailija Heidi Ilves. Kiitos!