25. marras, 2019

Älytön

Semmoinen ihmetyttää, kun metsä on ensin vedestä aivan valtoimenaan, polut puroina ja alavilla kohdilla isoja lammikoita, niin yhden yön pakkasen jälkeen aivan isoimpia lätäköitä lukuunottamatta on miltei kaikki vesi kadonnut. Polut eivät ole jäässä, mitä nyt vähäistä roustetta siellä täällä. Tuskin se vesi pakkasella mihinkään kovin nopeasti haihtuukaan. Mitä sille oikein tapahtuu?

Mettäretkillään voi heretä ihmettelemään myös isoja puita, kuinka ne pystysuorina ja valtavina runkoina puskevat tuosta vaan kamarasta ylös, ikäänkuin luonnottomina ja selittämättöminä vertikaaleina ihmeolioina. Tai semmoiset isot lohkareet ja varsinkin vähän pienemmät kivet, puolenkuutioiset, jotka ovat pitkin metsiä sikinsokin, käytännössä olleet siellä ja nimenomaisilla paikoillaan aina. Jonkun tietyn kiven oleminen jossain tietyssä paikassaan tuntuu niin kovin kummalliselta kun sitä aikansa katsoo ja ihmettelee. Ja vielä tähtikirkas yö: vähänkin pidempään taivaisiin töllötellessä alkaa tosissaan huimata - tämä pallo se vain leijuu, ja siinä ohessa niin teen minäkin.

No, otetaan mukaan yhteyttämisen periaatteet, maaperän humukset ja kivennäiset ja kasvien siementämiset; muistellaan kymmeniä vuosia sitten saatuja oppeja jääkausista ja niiden maaperää muovaavista voimista; tukeudutaan kosmologiaan kun alkaa koko universumi askarruttaa. Älytään.

Mutta silti: mihin hemmettiin ne kaikki vedet oikein katoavat yhdessä yössä?