10. marras, 2019

Odottamaton

Pakkaskausi ja odotettu lumi loskaantui lämpöaaltoon ja vesisateeseen - metsässä koiraa lenkittäessä saa ihmetellä monenmoisia höttösiä ja hyttysiä, jotka parveilevat sulavan lumen pälvissä ja kanervikossa.

Tekeillä (tai aluillaan) on nyt esseekokoelma, ja se vie aikansa, voi tarkoittaa helposti jotain kolmen ja seitsemän vuoden välillä, se on tässä toissijaista. Paraikaa keräilen taustamateriaalia, ja esim. taiteen teoriat ja taidefilosofia kiinnostavat, taiteentekemisen ja - vastaanottamisen tavat, suunnat ja vaikutukset. Tämä näkyy työhuoneessa kasvavina kirjapinoina.

Varsinkin 50-luvun modernistien käsitys taiteesta ja sen tekemisestä kiehtoo - taiteilua ei pidetty minään nerouden automaattisena jatkumona, vaan se oli työtä siinä missä mikä tahansa duuni. Kuvataiteilijakaan ei halunnut tulla kutsutuksi taitelijaksi, vaan maalariksi. Hannu Raittila lainaa Liikkumaton liikuttaja-kokoelmassaan Veijo Meren sanomisia modernismiin liittyen, viitaten Meren Tätä mieltä-kokoelmaan. Lähdin tuota kirjoitusta tarkistaakseni etsimään kirjaa kirjahyllystä, vaan kuinka ollakaan, en löytänyt sitä ollenkaan. Parikymmentä vuotta olen kaikki Meren kirjat muka omistanut, kolmekymmentä vuotta niitä jatkuvasti lukenut, ja nyt, Raittilan kirjan ansiosta, sainkin huomata, että yksi sieltä sittenkin puuttuu. Puute oli helppo paikata paikallisessa antikvariaatissa pistäytymällä, ja oikeinkin on onnellinen olo sen johdosta, että saan alkaa jonkun Veijo Meren teoksen lukemisen kokonaan puhtaalta pöydältä.

Raittila ja Meri tokikin hyvin sopivat molemmat tähän modernismin tutkinnan ja tulkinnan työstöön; Meri oli itse merkittävä osa modernistista "liikettä", ja samoin tietenkin Raittilan isä Tapani Raittila, taidemaalari ja mm. Kekkosen muotokuvan tekijä.

Odottamattomuus on yksi Merenkin teemoista hänen käsitellessään mm. novellistiikan peruskysymyksiä, ja odottamattomuus taiteessa on mielestäni yksi tärkeimmistä ja hienoimmista taiteenkohtaamisen tavoista, joskus miltei säpsähdyttävä yllätys. Tämmöisen odottamattomuuden aiheuttaman puhdistavan kokemuksen kohtasin viimeksi eilen barokkimusiikkikonsertissa Local Culture Hostellissa, kun huilisti Johanna Kärkkäinen ja kitaristi Olli Hirvanen esittivät Painavat siipensä-konsertissaan nykytaidemusiikkia huilulle ja kitaralle, päälle vähän Bachia ja Piazzollaa. Odottamattomuuden kokemus konkretisoitui mm. Erik Bergmanin sävellyksessä Dialogue huilulle ja kitaralle - maallikon rajallisessa ymmärryksessä syntyi välitön yhteys esim. freejazzin hienoimpiin hetkiin, jolloin taide ja sen odottamattomuus tönäisee jotakin ensin mielessä ja sitten aineessa, aiheuttaen ihan fyysisesti hyvää oloa.

Veijo Merikin, novellin olemusta kuvaillessaan, tarjoaa tärkeäksi taiteen osaseksi nimenomaan odottamattomuuden - vähintään yhden haukan on novellin mittaan lennettävä sen lasiruudun läpi, joka on tekijän ja lukijan mieli ja maailmankuva, heläytettävä se rikki, niin että valo välähtää ja ääni kajahtaa läpi koko tajunnan.