2. kesä, 2019

Selitysosio

Runokokoelman tehtävä ei ole opettaa, vääntää rautalangasta tai toimia ohjekirjana. Kuitenkin Lapiointeja-kokoelma kuuluu jäävän moneltakin nimenomaan alkupäästään ongelmaiseksi, eli ehkä jonkinlainen selitysosio on tarpeen. Mutta muistutettakoon, että aforistinen ja poeettinen kaunokirjallisuus on pikemmin ajatuskatalysaattori kuin joku niksipirkka.

Käsitteellisen kehyksen perusta olkoon olemassaolo - vakuus, että jotain on, ja hulluttelulla kaikesta huolimatta mieli.

Primaariyksikkö on pienin mahdollinen kielen yksikkö, joka yksinään ja itsenäisenä muodostaa ykseyden.

Pienin kielellinen yksikkö onkin asiana suurin, ja todellisuus hädintuskin seuloutuu harvastakaan silmikosta.

Siinäpä nuo parin ensimmäisen sivun arvoitukselliset väittämät. Niiden mieli on peräisin filosofian ikuisesta teemasta: mitä on olemassa ja mitä olemassaolosta voidaan tietää. Sokrates esim. päätti asian sillä tavalla, että ainoa minkä tietää aivan varmasti on se, ettei tiedä mitään. Descartes taas päätyi lausumaan "ajattelen, siis olen", mutta tuon totuuden tyrmäsivät myöhemmän ajan filosofit mm. niin, ettei lauseen ajattelija voi olla varma olemassaolostaan - kuuluu sanoa vaikkapa "ajatuksia on".

Olemassaolon perään itsekin lauseissani haikailen. Descartesin tai myöhempien filosofien väittämiin verrattuna kuljen kuitenkin oikotietä - en ihmettele sitä, mikä nimenomainen yksityiskohta tai olio kaiken pohjalla lymyileekään, vaan kaunokirjallisin keinoin käsittelen sitä, minkä näen automaattisesti välttämättömäksi, jotta pohdinnoissa ja väittämissä olisi mieli. Eli: ylipäätään on oltava olemassaolo.

Olkoon siis olemassaolo kaiken perusta ja välttämätön pohjakäsite. Olemassaolo on täten varma lähtökohta ja "pienin mahdollinen kielen yksikkö, joka yksinään ja itsenäisenä muodostaa kokonaisuuden". Näin siis olemassaolo sanana, kielellisenä yksikkönä. Olemassaolevana "asiana" se on taas kaiken pohja - olemassaolon on oltava olemassa, millaisena se sitten esiintyykään yksityiskohdissaan. Päästään lähelle toista filosofien vanhastaan suosimaa kysymystä, todellisuutta.

Tiukkasilmikkoinen verkko pyydystää pienimmätkin sintit, ja mitä harvemmat silmikot, sitä suuremmat kalat pelkästään jäävät pyydykseen. Olemassaolo, siis pienin kielellinen yksikkö jonka voi sanoa muodostavan perimmäisen ykseyden, on asiana niin suuri ja ulotteinen, että tunnistaminen todelliseksi tai todellisuudeksi (pyydykseen saaminen) on peräti hankalaa. "Todellisuus hädintuskin seuloutuu harvastakaan silmikosta".

Käytän tässä verrokkina jumaluutta. Toisin kuin se, minkä voi katsoa varmasti olevaksi (olemassaolo), jumaluus ei tietenkään piittaa todellisuuden raja-arvoista. Ei jumaluuden tarvitse piitata verkon silmikoista, minkäänkokoisista, jumaluushan on kaikkivaltias. Pyydystäessäsi Jumalan verkkoosi voit olla varma, että Jumala se ei ainakaan ole. Vaan olemassaolon ajatteleminen välttämättä olevaksi ja siten todelliseksi ja mahdolliseksi saaliiksi, se on välttämätöntä.

Eli näin. Alappa selittää runokokoelmaa tai edes sen pientä osiota. Pääset vain ojasta allikkoon.