25. touko, 2019

Proosan kategoriattomuus

Kutakuinkin on kehitys ollut semmoinen, että huonoista tai vielä surkeammista pitkän proosan yritelmistä tie vei novelleihin ja muuhun lyhytproosaan, sen kummemmitta edistysaskelitta; laadullinen kehitys pysyi ennallaan eli jämähdyksissä, mutta kategorisesti ja varmuudella tunsin olevani proosan tekijä - olihan kaikki lukemani tai ihailemani kirjallisuuskin ollut aina enemmän tai vähemmän proosaa tai proosallista.

Reilut kymmenen vuotta takaperin suomalaisen uuden runouden synty avasi ensin ovea raolleen, ja laveammalle avauduttuaan ovi onkin ollut apposen auki ja tavaraa tulvinut sisään ja ulos, välillä parempaa, välillä sitä toista. Kategorinen proosa on säilyttänyt silti asemansa, mutta jatkuvasti tiivistyessään paitsi lyhentynyt (tietenkin), alkanut myös käyttää enemmän ja enemmän runon keinoja, kaikessa suorasanaisuudessaankin. On se kai jo muuntunut enemmän runoksi tämä proosani, ei kuitenkaan miksikään proosarunoksi, joka olisikin ihan toinen kategoria.

Tämä kaikki siksi, jotta paremmin sisäistäisin sen, mitä tätä nykyä teen. Kirjoittajalle kirjoittaminen on olennaisin tapa ymmärtää suurinpiirtein mitä tahansa. Ja tämä kaikki myös siksi, kun asioiden kaikinpuolinen luokittelu, rajaaminen ja aitaaminen, eli kategorointi silkan ennakkoluuloisuuden ja oman turvallisuuden tunteen vuoksi on niin jumalattoman turhaa. Paljolti se rajoitti omaakin tekemistä, kunnes paremmin ymmärsin. Aukesi se ovi.

Mutta häh! Kategorioista kirjoitan yhä vain, ja syyllistyn siten turhanpäiväiseen asioiden aitaamiseen ja nimikylttien pystytykseen, vastoin tahtoani. Vaan ehkäpä tämä tietoisuus rajaamisen ja nimikylttien turhuudesta kuitenkin johtaa joskus avoimempaan katsantoon, ja kirjoittamisessa ja muussakin tekemisessä parempiin tuloksiin.

Kuva Verneri Linna