10. huhti, 2019

Voihan valo!

Niin sanotusti paha paikka, tai pikemminkin aika. Valon vaikutus hormoneihin ja aivoihin on tiedetty seikka, aika iso osa ihmisistä tavalla tai toisella taantuu/masentuu syksyn pimeiden saapuessa. Mutta sitten on meitä toisia, pieni vähemmistö, joille valo vaikuttaa jostain syystä käänteisesti – päivän piteneminen ja valon lisääntyminen tuntuu liki sietämättömältä.

 

Mitä silloin pitää tehdä? Työnteko olisi oiva keino olonhallintaan. Mutta kirjoittamisessa sattuu olemaan juuri nyt paussi, joka luultavasti loppuu vasta syssymmällä. Tulevan luontokuvakirjan tekstejä toimittelin viime viikolla jokusen päivän, mutta se onni kesti vain, no, jokusen päivän. Luettua, urheiltua ja ulkoiltua tulee ne normaalit satsit mitä tulisi tehtyä muutenkin. Lukupöydällä Harari, Haavikko ja Haanpää (voisi luulla tarkoituksenmukaiseksi aakkosteluksi, mutta on ihan sattumaa), kuntopiirejä peräti neljästi viikossa ennen kivitöiden alkamista (mailapelit tauolla polven säästämiseksi) ja metsässä takatalven tykyn katkaisemia latvuksia ja isompia runkojakin väistellen koiran kanssa pari kolme lenkkiä päivässä. Metsätöihin Etelä-Suomeen kohtapuoliin, ja Aittovuoren taakse polttopuiden tekoon joku päivä kaupungin luvalla.

 

Tuota kaikkea tekisin joka tapauksessa, ei niistä ole tätä tilaa parantamaan. Pitäisi olla työ, kirjoitustyö. Kuten Kirjasampo-sivustollakin motokseni kirjaan, olennaiseksi ja kaikinpuolisen terveyteni pelastajaksi mainitsen työn! Ei siinä paljon blogin väsääminen auta, vaikka taustalla soi normityyliin jazz (Jean Erik, uusi kotimainen ja Joona Toivanen Trio, vanha kotimainen). Nautinnollista, mutta ei mitään lyhytaikaista pidempää, ei mitään kuukausien jatkumoa, niinkuin kirjoittamisessa ja taustatöissä parhaimmillaan.

 

Ei auta kuin terästäytyä, kovettua kohtaamaan yhäti lisääntyvä valo, etenevä kevät ja muassaan tuleva fyysinen rasitus, paikkojen kolotus, kivityöt ja viherrakennus. Toki jos jossain välissä ehtisi ja saisi vähän tuota mainittua luontokuvakirjaa eteenpäin, aika ajoin kesälläkin sillä tavoin vähän hengitellä. Omat tekstit jääkööt loppuvuoden pimeisiin iltoihin, talveen.

 

Ei ole parempaa kuin pimenevä syksy, ja sitä seuraava talvi. Katso vaikka Sarin piirtämää vanhaa kuvaa kai 90-luvun alkuvuosilta. Onnellinen poika syksyn varjojen keskellä.