6. maalis, 2019

Parasta

Otsikoksi sopisi ehkä paremmin "parhautta", mutta se on niin ärsyttävä – useimpia suomenkielensääntöjä siinä pahoinpidellään, moisessa kummakielessä.

 

Menköön silti. Nimittäin suomenkielisen proosan tämänhetkistä parhautta edustaa Antti Nylénin viimeisin julkaisu, monologi Häviö. Taaskin, mieleni minun tekevi loihia; Vihan ja katkeruuden esseistä alkaen olen ollut kovin mieltynyt Nylénin kielentajuun, jonka seurauksena proosan esteettisyys ja ymmärrettävyys ihailtavalla tavalla yhtyvät. Häviössä tuo suomenkielen hallitseminen ja ajatuksen kirkkaus oikein loistaa.

 

Monologissa korostuu kirjailijan komea, suorastaan röyhkeä rohkeus seistä tekemistensä, sanojensa ja valintojensa takana. Useat "viholliset" tulevat nimeltämainituiksi, tekosensa ja kirjoituksensa jopa pöyhityiksi. Kuitenkaan lukiessa ei tunne joutuvansa todistamaan mitään epäasiallista paljastelua tai kummempaa tirkistelyä ihmisten/asioiden välisiin kommervenkkeihin. Kaiken taustalla väijyy perusteltu vaikerrus paitsi kirjailijuuden ja taiteilijuuden mahdottomuudesta, myös välttämättömyydestä.

 

Tietenkin voisi tehdä jotain muuta. Mutta kuten sanottu, me voimme ehkä jättää kirjallisuuden, mutta kirjallisuus ei lähde meistä pois. Nylén rinnastaa taitelijat poliitikoihin, jotka syövät ja juovat politiikkaa, elävät pelkästään vaalikausien välejä, ja silloinkin paljon lyhyempiä syklejä kuin esim. vaalien väliset neljä vuotta. Seuraavaan taistoon valmistautumiseen ja lopputuloksen pelkäämiseen menee poliittisella eläimellä helposti pari vuotta, jopa puolet valtakirjan turvaamasta ajasta.

 

Äkkiä näkee jonkun Väyrysenkin ihan eri valossa, miltei traagisessa. Tuskin suoranainen tarkoitus Nylénillä. Tai mistä sitä tietää. Kirjallisuus on hyvää kun se on valmiiksipureskelematonta ja vastaanottajan oma tulkinta mahdollinen, jopa toivottava. Välttämättä ei ole väliä, onko lukija kirjailijan kanssa asioista samaa mieltä. Kirjallisuus kuvaa tekijänsä reittejä ja perustuksia ja rakennelmia ajattelun saralla, lukijalla samat tai samoiksi kuvitellut ajatuksenjuoksut ovat ehkä erilaiset nopeudeltaan, reitinvalinnoiltaan ja loppupäätelmiltään. Sekin hyvän kirjallisuuden määre. Ja etu.

 

Kelan johtoportaan ihmisille Häviötä voisi suositella. Tuttavapiirissä on tarpeeksi taiteilija/opiskelija/siivoojia, joten Kelan mielivaltaisuus ei tule Nylénin kuvaamanakaan yllätyksenä. Ei lukemisesta mitään hyötyä tietenkään olisi, byrokraatti kun on esseistiikasta aina kovin kaukana, kokonaan toisessa kaikkeudessa, jossain uloimmassa ulottuvuudessa.

Mustan tulppaanin kuva: Sari Linna