Blogi

15. helmi, 2020

Aikoinaan puutarhuriksi opiskellessani tulin kirjoittaneeksi eräänkin esseen, vaikka pääpaino käytännön töissä enemmän olikin. Jossakin arvostelussa opettaja ehdotti ammattikirjailijaksi ryhtymistä. Varmasti tuo arvostelu luonnehti vähintään yhtä paljon alkamassa olevan puutarhurin urani sillä hetkellä näkyvissä ollutta loistokkuutta kuin mahdollista valmiutta kirjailijan ammattiin.

Tuota kyseistä esseetä värkätessäni luvun alla oli Veijo Meren kirjoittama Mannerheim-elämäkerta, ja Meren omalaatuinen, loistelias sananparsi jotenkin tarttui minuun - kirjoitin kymmenisen sivua niin tarkkaan Merta apinoivaa tekstiä, että vastaavaan en ole kyennyt sen koommin. Yrittänyt kyllä olen aina välillä.

Tämä juolahti mieleeni, kun tartuin taas kirjoista uljaimpaan, Cormac McCarthyn suurteokseen Veren ääriin (suomennos loistava Kaijamari Sivill). Kirjan kieli, ja maailma, ja kielimaailma on aina onnistunut kaikenpeittämään tehokkaammin ja voimakkaammin kuin yksikään toinen kirjoitettu teos kohdallani.

Ohessa aloittelin Harry Salmenniemen kolmatta novellikokoelmaa Uhrisyndrooma ja muita novelleja. Herkesin ihmettelemään, että noinkohan piru vie Salmenniemikin on McCarthynsa lukenut, saanut sieltä tartunnan jos toisenkin. Mutta sama tuntemus kun toistui vielä Mikael Bryggerin runokokoelman Tuuliatlas yhteydessä, ymmärsin, että tartunnan saanut olinkin minä. McCarthylla kielen ja kerronnan eleettömyys, omintakeinen voima ja suoranainen runous on niin mahdikasta, että se tulee kaiken senkin ylle, mihin vailla riittävää suoja- ja varoaikaa sattuu lukijana tarttumaan. Onneksi omat kirjoittamisprojektit ovat sellaisessa vaiheessa, ettei altistumisen vaaraa synny.

Paras kirjallisuus on juuri tällaista - altistavaa ja addiktoivaa. Palaan aina Seitsemään veljekseen, Tuntemattomaan ja Pohjantähteen; Haavikkoon, Haanpäähän, Ernoon ja Paroseen; Poesiaan ja Saarikoskeen, ihan tavan vuoksi mutta toki mieluusti, mutta tuollaista Meren ja McCarthyn aiheuttamaa tartuntavaaraa en ole kohdannut muiden kirjoittajien/teosten yhteydessä koskaan.

20. joulu, 2019

Kuvasta näkyy, että tulossa lienee taas erikoistalvi, jonka kevätpuolella voi kaupungilta kysellä lupaa käydä kaatamaan/pilkkomaan tykkylumen nujertamia koivuja Aittovuoren rinteiltä, kyyditä ne sieltä ahkiolla omaan pihaan pinoihin kuivumaan. Erikoistalvi? Tosiasiassa erikoinen on uusi normaali.

Ihmisen toiminnan seurauksena ympäristömme sekä elää että kuolee, ihminen vaikuttaa luontoon kaikkialla, ei siitä mihinkään pääse. Ja sekin on tosiasia, että tapahtuu täällä mitä tahansa ja millaista tuhoa hyvänsä, itse elämä ei maapallolta katoa. Useat lajit ja lukemattomat populaatiot kuitenkin eittämättä kuolevat sukupuuttoon parasta aikaakin.

Elämän sinänsä säilyminen ja siihen lohtuun nojaaminen on yhtä kuin vastuun väistämistä kaikissa tekemisissä ja tekemättä jättämisissä. Ihmisellä on kyky ja taipumus muuttaa elinympäristöään tavalla, joka on ympäristölle ja siellä eläville olioille fataali. Toiminnassamme useimmiten unohtuu se, että ihminen on osa "kaikkeutta", ei mikään erillinen saareke, keskeisperspektiivinen silmä.

Riikka Kaihovaara kirjoittaa kirjassaan Villi ihminen, kuinka ihmisiin on sisäänrakennettu tuhon mahdollisuus, ja ihminen pitää jääräpäisesti kiinni totutuista tavoistaan vaikka horjuisi kuilun partaalla. Ja kohta mennään reunan yli että heilahtaa.

Ihmisten keskinäistä etiikkaa välillä kuulutetaan ja haikaillaan, sitäkin usein huonolla menestyksellä. Vaikutusvallaltaan ylivoimaisen eläinlajin toivoisi muistavan eettiset säännöstöt myös kanssaihmistenkin seassa toimiessaan, mutta etiikan laajentamisen ihmisyksilöistä ulommas, ympäristöön yleisemminkin, tulisi olla automaattista. Hankitun vallan mukana tulisi seurata aito huoli ja siitä johtuva vastuuntunto ja sen vastuun kantaminen.

Kaihovaara kirjoittaa, kuinka ihmisluontoon kuuluu yltiöpäisyys, ahneus ja typeryys – jos vain mahdollista, otetaan enemmän kuin tarve vaatii. Ja otetaan, vaikka loppupeleissä ei olisi mahdollistakaan. Etiikka tarkoittaa mm. ihmisten luomia käyttäytymissääntöjä, jotka määrittelevät oikean ja väärän. Olisiko niin, että tuollaisella ihmisen luomalla ikäänkuin ilmaan piirretyllä normistolla ei lopulta ole vaikutusvaltaa, kun säännöstön pitäisi ulottua myös meistä ulommas, ympäröivään eliöstöön ja yhteiseen ympäristöön?

Paikallisten populaatioiden, moninaisten lajien ja tietty yksittäisten eliöiden tuhoa ja loppumista tämmöinen etiikka tai sen miltei täydellinen puuttuminen tietenkin tarkoittaa. Vaikka elämä sinänsä ei täältä mihinkään katoaisikaan, on se kuitenkin jotenkin hirveän laiha lohtu.

25. marras, 2019

Semmoinen ihmetyttää, kun metsä on ensin vedestä aivan valtoimenaan, polut puroina ja alavilla kohdilla isoja lammikoita, niin yhden yön pakkasen jälkeen aivan isoimpia lätäköitä lukuunottamatta on miltei kaikki vesi kadonnut. Polut eivät ole jäässä, mitä nyt vähäistä roustetta siellä täällä. Tuskin se vesi pakkasella mihinkään kovin nopeasti haihtuukaan. Mitä sille oikein tapahtuu?

Mettäretkillään voi heretä ihmettelemään myös isoja puita, kuinka ne pystysuorina ja valtavina runkoina puskevat tuosta vaan kamarasta ylös, ikäänkuin luonnottomina ja selittämättöminä vertikaaleina ihmeolioina. Tai semmoiset isot lohkareet ja varsinkin vähän pienemmät kivet, puolenkuutioiset, jotka ovat pitkin metsiä sikinsokin, käytännössä olleet siellä ja nimenomaisilla paikoillaan aina. Jonkun tietyn kiven oleminen jossain tietyssä paikassaan tuntuu niin kovin kummalliselta kun sitä aikansa katsoo ja ihmettelee. Ja vielä tähtikirkas yö: vähänkin pidempään taivaisiin töllötellessä alkaa tosissaan huimata - tämä pallo se vain leijuu, ja siinä ohessa niin teen minäkin.

No, otetaan mukaan yhteyttämisen periaatteet, maaperän humukset ja kivennäiset ja kasvien siementämiset; muistellaan kymmeniä vuosia sitten saatuja oppeja jääkausista ja niiden maaperää muovaavista voimista; tukeudutaan kosmologiaan kun alkaa koko universumi askarruttaa. Älytään.

Mutta silti: mihin hemmettiin ne kaikki vedet oikein katoavat yhdessä yössä?

10. marras, 2019

Pakkaskausi ja odotettu lumi loskaantui lämpöaaltoon ja vesisateeseen - metsässä koiraa lenkittäessä saa ihmetellä monenmoisia höttösiä ja hyttysiä, jotka parveilevat sulavan lumen pälvissä ja kanervikossa.

Tekeillä (tai aluillaan) on nyt esseekokoelma, ja se vie aikansa, voi tarkoittaa helposti jotain kolmen ja seitsemän vuoden välillä, se on tässä toissijaista. Paraikaa keräilen taustamateriaalia, ja esim. taiteen teoriat ja taidefilosofia kiinnostavat, taiteentekemisen ja - vastaanottamisen tavat, suunnat ja vaikutukset. Tämä näkyy työhuoneessa kasvavina kirjapinoina.

Varsinkin 50-luvun modernistien käsitys taiteesta ja sen tekemisestä kiehtoo - taiteilua ei pidetty minään nerouden automaattisena jatkumona, vaan se oli työtä siinä missä mikä tahansa duuni. Kuvataiteilijakaan ei halunnut tulla kutsutuksi taitelijaksi, vaan maalariksi. Hannu Raittila lainaa Liikkumaton liikuttaja-kokoelmassaan Veijo Meren sanomisia modernismiin liittyen, viitaten Meren Tätä mieltä-kokoelmaan. Lähdin tuota kirjoitusta tarkistaakseni etsimään kirjaa kirjahyllystä, vaan kuinka ollakaan, en löytänyt sitä ollenkaan. Parikymmentä vuotta olen kaikki Meren kirjat muka omistanut, kolmekymmentä vuotta niitä jatkuvasti lukenut, ja nyt, Raittilan kirjan ansiosta, sainkin huomata, että yksi sieltä sittenkin puuttuu. Puute oli helppo paikata paikallisessa antikvariaatissa pistäytymällä, ja oikeinkin on onnellinen olo sen johdosta, että saan alkaa jonkun Veijo Meren teoksen lukemisen kokonaan puhtaalta pöydältä.

Raittila ja Meri tokikin hyvin sopivat molemmat tähän modernismin tutkinnan ja tulkinnan työstöön; Meri oli itse merkittävä osa modernistista "liikettä", ja samoin tietenkin Raittilan isä Tapani Raittila, taidemaalari ja mm. Kekkosen muotokuvan tekijä.

Odottamattomuus on yksi Merenkin teemoista hänen käsitellessään mm. novellistiikan peruskysymyksiä, ja odottamattomuus taiteessa on mielestäni yksi tärkeimmistä ja hienoimmista taiteenkohtaamisen tavoista, joskus miltei säpsähdyttävä yllätys. Tämmöisen odottamattomuuden aiheuttaman puhdistavan kokemuksen kohtasin viimeksi eilen barokkimusiikkikonsertissa Local Culture Hostellissa, kun huilisti Johanna Kärkkäinen ja kitaristi Olli Hirvanen esittivät Painavat siipensä-konsertissaan nykytaidemusiikkia huilulle ja kitaralle, päälle vähän Bachia ja Piazzollaa. Odottamattomuuden kokemus konkretisoitui mm. Erik Bergmanin sävellyksessä Dialogue huilulle ja kitaralle - maallikon rajallisessa ymmärryksessä syntyi välitön yhteys esim. freejazzin hienoimpiin hetkiin, jolloin taide ja sen odottamattomuus tönäisee jotakin ensin mielessä ja sitten aineessa, aiheuttaen ihan fyysisesti hyvää oloa.

Veijo Merikin, novellin olemusta kuvaillessaan, tarjoaa tärkeäksi taiteen osaseksi nimenomaan odottamattomuuden - vähintään yhden haukan on novellin mittaan lennettävä sen lasiruudun läpi, joka on tekijän ja lukijan mieli ja maailmankuva, heläytettävä se rikki, niin että valo välähtää ja ääni kajahtaa läpi koko tajunnan.

6. syys, 2019

Avantgarde viittaa ihmisiin tai teoksiin, jotka ovat kokeilevia ja rikkovat aikansa vakiintuneita suuntauksia. Sanaa käytetään erityisesti kuvataiteen, elokuvan, kirjallisuuden ja musiikin uusien virtausten yhteydessä, mutta myös mistä tahansa uudesta ajattelutavasta puhuttaessa esimerkiksi kulttuurin tai politiikan saralla. Se yhdistetään usein taidesuuntauksiin, jotka keskittyvät tekemään uudentyylistä taidetta tai ”taidetta taiteen vuoksi” (l’art pour l’art). Näin kertoo Wikipedia.

Taidetta ja sen eri ilmenemismuotoja pitkään seuranneena olen viime vuosina ollut erityisen viehtynyt käsittämättömään, uutta kokeilevaan ja selityksiä kaihtamattomaan taiteeseen, oli kyse sitten musiikista, maalaustaiteesta tai kirjallisuudesta.

Joka on ollut olemassa vasta vähän aikaa tuskin on kovin vanha. Aiemmin tietymätön asia. Mitä ei ennen ollut. Tietty tilan tai pinnan osa, ja sille tehdään mitä ei ole ennen todistettu tehtävän.

Näin näyttää lukevan tulevassa Sanavarasto-kokoelmassani. Pyrkimyksenäni on ehkä tavoittaa jotakin avantgardistisen taiteen kokemuksesta, joka ei välttämättä ole helposti avattavissa ja sanallistettavissa.

Tämmöisen taiteen kohtaaminen vaatii erityistä keskittyneisyyttä, vaikka olennaisena pyrkimyksenä olisikin vain antautua taiteen vietäväksi, välttää turhaa selityksen hakua ja älyllistää yli. Kuitenkin vasta joltisenkin keskittymisen kautta vastaanottajalle saattaa aueta jokin tekijän tarkoitus tai jopa tarkoituksettomuus, josta tekijällläkään ei välttämättä ole ollut hajua. Taiteessa vastaanottaja luo teoksen uudestaan, jokaisella kohtaamiskerralla aina uuden ja erilaisen.

Avantgardistisiin tekijöihin törmää runoudessa ja maalaustaiteessa, ja tietysti nykymusiikissa ja jazzissa. Viimeksimainitusta mainio esimerkki oli Jazz Jkl:n kauden avannut Otherworld Ensemblen konsertti Jyväskylän Local Culture Hostellissa männä viikolla. Perinteistä kansanmusiikkia, jazzia ja pohjoisen shamanistisia traditioita yhdistävä musiikkiprojekti oli paitsi uskalias ja kiinnostava musiikillisesti, myös aivan hätkähdyttävä heittäytymiskykyisen ja hurjan kansanmusiikin emeritusprofessori Heikki Laitisen vuoksi, jonka kalevalaishuudot ja -kähinät riisuivat aseista ja löivät ällikällä. Konsertista tuli ulos yhtä aikaa intoa puhkuen ja sekavissa tunnelmissa, joka on onnistuneen avantgardekokemuksen merkki.

Tuon tunnetilan tarkistaminen tapahtui samana iltana juuri aloittamani nykytanssiharrastuksen kautta. Olen paitsi ryhmän vanhin ja ainoa mies, myös huonoin tanssija, mutta sen ei saa antaa häiritä, tietenkään. Lopun rentoutumisharjoituksessa makasimme jumppamatoilla selällämme, kuvitellen aivan pikkuhiljaisesti ja hivuttavasti etenevien loiskahtelevien lämpimien aaltojen kulun yli kroppiemme, läpi nivelien ja lihasten, varpaista alkaen yhä ylemmäs. Kuvitteellisia aaltoja seuratessa tuli tietenkin keskittyneeksi myös aina kyseiseen kehonkohtaan, ja katso, ihme tapahtui: ajatukset keskittämällä lihakset ja nivelet selkeästi ja reippaastikin rentoutuivat, kehon osa kerrallaan. Imaginaarisen aaltoilun edetessä ylemmäs raajoihin ja muualle ruumiseen, rentoutuminen eteni pitkin kehoa samaan tahtiin ulottuen lopulta koko ukkoon, varpaista takaraivoon saakka. Tuosta tilasta palaaminen, venyttelyn kautta ylös nouseminen oli jopa katarttinen kokemus. Ylösnousemiskokemus.

Ajattelen niin, että avantgardistisen taiteen tunnekokemisessa kysymys on samankaltaisesta keskittymisen vaatimuksesta. Älyllisellä ymmärtämisellä siinä ei tarvitse olla suurtakaan virkaa, vaikka tuskin haittaa, jos havainnoitsijalla onkin eväitä ymmärtää esim. muusikon tai kirjailijan instrumentinhallinta ja taito. Taiteeseen heittäytyminen ei sellaista kuitenkaan ja tietenkään vaadi.

Sekä avangarden tekemisessä että sen vastaanottamisessa ovat heittäytyminen ja keskittyneisyys olennaisessa osassa.

Kuvassa Otherworld Ensemble konsertissaan.