Blogi

25. marras, 2019

Semmoinen ihmetyttää, kun metsä on ensin vedestä aivan valtoimenaan, polut puroina ja alavilla kohdilla isoja lammikoita, niin yhden yön pakkasen jälkeen aivan isoimpia lätäköitä lukuunottamatta on miltei kaikki vesi kadonnut. Polut eivät ole jäässä, mitä nyt vähäistä roustetta siellä täällä. Tuskin se vesi pakkasella mihinkään kovin nopeasti haihtuukaan. Mitä sille oikein tapahtuu?

Mettäretkillään voi heretä ihmettelemään myös isoja puita, kuinka ne pystysuorina ja valtavina runkoina puskevat tuosta vaan kamarasta ylös, ikäänkuin luonnottomina ja selittämättöminä vertikaaleina ihmeolioina. Tai semmoiset isot lohkareet ja varsinkin vähän pienemmät kivet, puolenkuutioiset, jotka ovat pitkin metsiä sikinsokin, käytännössä olleet siellä ja nimenomaisilla paikoillaan aina. Jonkun tietyn kiven oleminen jossain tietyssä paikassaan tuntuu niin kovin kummalliselta kun sitä aikansa katsoo ja ihmettelee. Ja vielä tähtikirkas yö: vähänkin pidempään taivaisiin töllötellessä alkaa tosissaan huimata - tämä pallo se vain leijuu, ja siinä ohessa niin teen minäkin.

No, otetaan mukaan yhteyttämisen periaatteet, maaperän humukset ja kivennäiset ja kasvien siementämiset; muistellaan kymmeniä vuosia sitten saatuja oppeja jääkausista ja niiden maaperää muovaavista voimista; tukeudutaan kosmologiaan kun alkaa koko universumi askarruttaa. Älytään.

Mutta silti: mihin hemmettiin ne kaikki vedet oikein katoavat yhdessä yössä?

10. marras, 2019

Pakkaskausi ja odotettu lumi loskaantui lämpöaaltoon ja vesisateeseen - metsässä koiraa lenkittäessä saa ihmetellä monenmoisia höttösiä ja hyttysiä, jotka parveilevat sulavan lumen pälvissä ja kanervikossa.

Tekeillä (tai aluillaan) on nyt esseekokoelma, ja se vie aikansa, voi tarkoittaa helposti jotain kolmen ja seitsemän vuoden välillä, se on tässä toissijaista. Paraikaa keräilen taustamateriaalia, ja esim. taiteen teoriat ja taidefilosofia kiinnostavat, taiteentekemisen ja - vastaanottamisen tavat, suunnat ja vaikutukset. Tämä näkyy työhuoneessa kasvavina kirjapinoina.

Varsinkin 50-luvun modernistien käsitys taiteesta ja sen tekemisestä kiehtoo - taiteilua ei pidetty minään nerouden automaattisena jatkumona, vaan se oli työtä siinä missä mikä tahansa duuni. Kuvataiteilijakaan ei halunnut tulla kutsutuksi taitelijaksi, vaan maalariksi. Hannu Raittila lainaa Liikkumaton liikuttaja-kokoelmassaan Veijo Meren sanomisia modernismiin liittyen, viitaten Meren Tätä mieltä-kokoelmaan. Lähdin tuota kirjoitusta tarkistaakseni etsimään kirjaa kirjahyllystä, vaan kuinka ollakaan, en löytänyt sitä ollenkaan. Parikymmentä vuotta olen kaikki Meren kirjat muka omistanut, kolmekymmentä vuotta niitä jatkuvasti lukenut, ja nyt, Raittilan kirjan ansiosta, sainkin huomata, että yksi sieltä sittenkin puuttuu. Puute oli helppo paikata paikallisessa antikvariaatissa pistäytymällä, ja oikeinkin on onnellinen olo sen johdosta, että saan alkaa jonkun Veijo Meren teoksen lukemisen kokonaan puhtaalta pöydältä.

Raittila ja Meri tokikin hyvin sopivat molemmat tähän modernismin tutkinnan ja tulkinnan työstöön; Meri oli itse merkittävä osa modernistista "liikettä", ja samoin tietenkin Raittilan isä Tapani Raittila, taidemaalari ja mm. Kekkosen muotokuvan tekijä.

Odottamattomuus on yksi Merenkin teemoista hänen käsitellessään mm. novellistiikan peruskysymyksiä, ja odottamattomuus taiteessa on mielestäni yksi tärkeimmistä ja hienoimmista taiteenkohtaamisen tavoista, joskus miltei säpsähdyttävä yllätys. Tämmöisen odottamattomuuden aiheuttaman puhdistavan kokemuksen kohtasin viimeksi eilen barokkimusiikkikonsertissa Local Culture Hostellissa, kun huilisti Johanna Kärkkäinen ja kitaristi Olli Hirvanen esittivät Painavat siipensä-konsertissaan nykytaidemusiikkia huilulle ja kitaralle, päälle vähän Bachia ja Piazzollaa. Odottamattomuuden kokemus konkretisoitui mm. Erik Bergmanin sävellyksessä Dialogue huilulle ja kitaralle - maallikon rajallisessa ymmärryksessä syntyi välitön yhteys esim. freejazzin hienoimpiin hetkiin, jolloin taide ja sen odottamattomuus tönäisee jotakin ensin mielessä ja sitten aineessa, aiheuttaen ihan fyysisesti hyvää oloa.

Veijo Merikin, novellin olemusta kuvaillessaan, tarjoaa tärkeäksi taiteen osaseksi nimenomaan odottamattomuuden - vähintään yhden haukan on novellin mittaan lennettävä sen lasiruudun läpi, joka on tekijän ja lukijan mieli ja maailmankuva, heläytettävä se rikki, niin että valo välähtää ja ääni kajahtaa läpi koko tajunnan.

6. syys, 2019

Avantgarde viittaa ihmisiin tai teoksiin, jotka ovat kokeilevia ja rikkovat aikansa vakiintuneita suuntauksia. Sanaa käytetään erityisesti kuvataiteen, elokuvan, kirjallisuuden ja musiikin uusien virtausten yhteydessä, mutta myös mistä tahansa uudesta ajattelutavasta puhuttaessa esimerkiksi kulttuurin tai politiikan saralla. Se yhdistetään usein taidesuuntauksiin, jotka keskittyvät tekemään uudentyylistä taidetta tai ”taidetta taiteen vuoksi” (l’art pour l’art). Näin kertoo Wikipedia.

Taidetta ja sen eri ilmenemismuotoja pitkään seuranneena olen viime vuosina ollut erityisen viehtynyt käsittämättömään, uutta kokeilevaan ja selityksiä kaihtamattomaan taiteeseen, oli kyse sitten musiikista, maalaustaiteesta tai kirjallisuudesta.

Joka on ollut olemassa vasta vähän aikaa tuskin on kovin vanha. Aiemmin tietymätön asia. Mitä ei ennen ollut. Tietty tilan tai pinnan osa, ja sille tehdään mitä ei ole ennen todistettu tehtävän.

Näin näyttää lukevan tulevassa Sanavarasto-kokoelmassani. Pyrkimyksenäni on ehkä tavoittaa jotakin avantgardistisen taiteen kokemuksesta, joka ei välttämättä ole helposti avattavissa ja sanallistettavissa.

Tämmöisen taiteen kohtaaminen vaatii erityistä keskittyneisyyttä, vaikka olennaisena pyrkimyksenä olisikin vain antautua taiteen vietäväksi, välttää turhaa selityksen hakua ja älyllistää yli. Kuitenkin vasta joltisenkin keskittymisen kautta vastaanottajalle saattaa aueta jokin tekijän tarkoitus tai jopa tarkoituksettomuus, josta tekijällläkään ei välttämättä ole ollut hajua. Taiteessa vastaanottaja luo teoksen uudestaan, jokaisella kohtaamiskerralla aina uuden ja erilaisen.

Avantgardistisiin tekijöihin törmää runoudessa ja maalaustaiteessa, ja tietysti nykymusiikissa ja jazzissa. Viimeksimainitusta mainio esimerkki oli Jazz Jkl:n kauden avannut Otherworld Ensemblen konsertti Jyväskylän Local Culture Hostellissa männä viikolla. Perinteistä kansanmusiikkia, jazzia ja pohjoisen shamanistisia traditioita yhdistävä musiikkiprojekti oli paitsi uskalias ja kiinnostava musiikillisesti, myös aivan hätkähdyttävä heittäytymiskykyisen ja hurjan kansanmusiikin emeritusprofessori Heikki Laitisen vuoksi, jonka kalevalaishuudot ja -kähinät riisuivat aseista ja löivät ällikällä. Konsertista tuli ulos yhtä aikaa intoa puhkuen ja sekavissa tunnelmissa, joka on onnistuneen avantgardekokemuksen merkki.

Tuon tunnetilan tarkistaminen tapahtui samana iltana juuri aloittamani nykytanssiharrastuksen kautta. Olen paitsi ryhmän vanhin ja ainoa mies, myös huonoin tanssija, mutta sen ei saa antaa häiritä, tietenkään. Lopun rentoutumisharjoituksessa makasimme jumppamatoilla selällämme, kuvitellen aivan pikkuhiljaisesti ja hivuttavasti etenevien loiskahtelevien lämpimien aaltojen kulun yli kroppiemme, läpi nivelien ja lihasten, varpaista alkaen yhä ylemmäs. Kuvitteellisia aaltoja seuratessa tuli tietenkin keskittyneeksi myös aina kyseiseen kehonkohtaan, ja katso, ihme tapahtui: ajatukset keskittämällä lihakset ja nivelet selkeästi ja reippaastikin rentoutuivat, kehon osa kerrallaan. Imaginaarisen aaltoilun edetessä ylemmäs raajoihin ja muualle ruumiseen, rentoutuminen eteni pitkin kehoa samaan tahtiin ulottuen lopulta koko ukkoon, varpaista takaraivoon saakka. Tuosta tilasta palaaminen, venyttelyn kautta ylös nouseminen oli jopa katarttinen kokemus. Ylösnousemiskokemus.

Ajattelen niin, että avantgardistisen taiteen tunnekokemisessa kysymys on samankaltaisesta keskittymisen vaatimuksesta. Älyllisellä ymmärtämisellä siinä ei tarvitse olla suurtakaan virkaa, vaikka tuskin haittaa, jos havainnoitsijalla onkin eväitä ymmärtää esim. muusikon tai kirjailijan instrumentinhallinta ja taito. Taiteeseen heittäytyminen ei sellaista kuitenkaan ja tietenkään vaadi.

Sekä avangarden tekemisessä että sen vastaanottamisessa ovat heittäytyminen ja keskittyneisyys olennaisessa osassa.

Kuvassa Otherworld Ensemble konsertissaan.

31. elo, 2019

Kari ja Samuli Alosen Pykälistö yllätti kertakaikkiaan. Valtava työteliäisyys, joka mahdollistaa/pakottaa tietynlaiseen virkistävään epätasaisuuteen ja sekameteliin, näkyy mainiosti junavaunuihin kootuissa näyttelyissä. Isän ja pojan erot tekijöinä ja taiteilijoina erottuvat selkeästi Karin ottaessa jyrkemmin kantaa, kun taas Samuli kohtaa taiteellaan maailman pehmeämmin. Kyllä kivestä ja metallista työstetyistä teoksista voi pehmeyttäkin löytää. Karin huoneentaulut ovat iskevyydessään suurta satiiria jossain Erno Paasilinnan viitoittamissa maisemissa.

Palefacen vinyyli-ep Isi käskee näyttää nuoremmille (ja usein suuren suosion saavuttaneille) tekstintekijöille ja räppäreille kaapin paikan. Sir Pale juurille palatessaan ikääänkuin keksii pyörän uudestaan, ja jotenkin se vain tuntuu nyt varsin tarpeelliselta.

Moisesta sillisalaatista, jollainen Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood-leffa on, ei kokonaista teosta voi saada aikaiseksi kukaan muu kuin Tarantino. Kolmen ensimmäisensä ja tähän asti ylittämättömän elokuvansa jälkeen leffa on Tarantinon paras. No Django Unchained oli kyllä hyvä. Mutta Tarantinon turha ja ylikorostettu goreilu aina enemmänkin ällöttää.

Korpilahden Höyry-Gallerian kesätilasta ja Päivi Hintsasen näyttelystä matkaan lähti myös yksi taulu, mikä on köyhälle perin harvinaista. Mutta tässäpä näyttely, missä huumori, taiteen tekemisen korkea laatu ja hinta ennennäkemättömällä tavalla kohtaavat. Näyttely on pystyssä syyskuun loppuun, ja se kannattaa nähdä. Siellä voi vaikka aloittaa taiteenhankkimisen harrastuksen.

Höyryn elokuun päärakennuksen Panu Koskimiehen ja Mika Rautsaaren keraamiikkaa ja puuta yhdistävä näyttelykin ilahdutti. Pitänee pistäytyä syksymmällä Panun pajassa kauppoja hieromassa...

Ja on tämä juhlaa parempi ja juhlava arki, johon työnteon lisäksi kuuluu normaali perheellisen elo. Pihoja on valmistunut kesän mittaan useita, ja ensimmäistä kertaa olen jaksanut ohessa myös vähän kirjoitella, viedä pariakin tulevaa kirjaa pikkuhiljaa eteenpäin. Olennaiselta osin arjen juhlaan kuuluvat tietenkin viikonloppuaamujen pitkät metsälenkit koiran kanssa, saunaillat parhaimmillaan parin päivän välein. Ja illat kirjojen kimpussa, kunnes uni pakottaa lopettamaan. Kovin on mukavaa lukea kolmea tai neljää kirjaa lomittain, jotain pidempää proosaa, runoa ja faktapohjaista. Kauhean kätevää tilailla pinkkakaupalla kirjoja mäen alle kerran viikossa parkkeeraavaan kirjastoautoon.

P.S. Yuichiro Saton suurikokoiset lyijykynällä, hiilellä ja grafiittipigmentillä valmistetut puu- ja maisemakuvat lyövät ällikällä aina vaan. Jotenkin niiden äärellä saavuttaa metsästä jopa enemmän kuin jos olisi itse siellä.

2. kesä, 2019

Runokokoelman tehtävä ei ole opettaa, vääntää rautalangasta tai toimia ohjekirjana. Kuitenkin Lapiointeja-kokoelma kuuluu jäävän moneltakin nimenomaan alkupäästään ongelmaiseksi, eli ehkä jonkinlainen selitysosio on tarpeen. Mutta muistutettakoon, että aforistinen ja poeettinen kaunokirjallisuus on pikemmin ajatuskatalysaattori kuin joku niksipirkka.

Käsitteellisen kehyksen perusta olkoon olemassaolo - vakuus, että jotain on, ja hulluttelulla kaikesta huolimatta mieli.

Primaariyksikkö on pienin mahdollinen kielen yksikkö, joka yksinään ja itsenäisenä muodostaa ykseyden.

Pienin kielellinen yksikkö onkin asiana suurin, ja todellisuus hädintuskin seuloutuu harvastakaan silmikosta.

Siinäpä nuo parin ensimmäisen sivun arvoitukselliset väittämät. Niiden mieli on peräisin filosofian ikuisesta teemasta: mitä on olemassa ja mitä olemassaolosta voidaan tietää. Sokrates esim. päätti asian sillä tavalla, että ainoa minkä tietää aivan varmasti on se, ettei tiedä mitään. Descartes taas päätyi lausumaan "ajattelen, siis olen", mutta tuon totuuden tyrmäsivät myöhemmän ajan filosofit mm. niin, ettei lauseen ajattelija voi olla varma olemassaolostaan - kuuluu sanoa vaikkapa "ajatuksia on".

Olemassaolon perään itsekin lauseissani haikailen. Descartesin tai myöhempien filosofien väittämiin verrattuna kuljen kuitenkin oikotietä - en ihmettele sitä, mikä nimenomainen yksityiskohta tai olio kaiken pohjalla lymyileekään, vaan kaunokirjallisin keinoin käsittelen sitä, minkä näen automaattisesti välttämättömäksi, jotta pohdinnoissa ja väittämissä olisi mieli. Eli: ylipäätään on oltava olemassaolo.

Olkoon siis olemassaolo kaiken perusta ja välttämätön pohjakäsite. Olemassaolo on täten varma lähtökohta ja "pienin mahdollinen kielen yksikkö, joka yksinään ja itsenäisenä muodostaa kokonaisuuden". Näin siis olemassaolo sanana, kielellisenä yksikkönä. Olemassaolevana "asiana" se on taas kaiken pohja - olemassaolon on oltava olemassa, millaisena se sitten esiintyykään yksityiskohdissaan. Päästään lähelle toista filosofien vanhastaan suosimaa kysymystä, todellisuutta.

Tiukkasilmikkoinen verkko pyydystää pienimmätkin sintit, ja mitä harvemmat silmikot, sitä suuremmat kalat pelkästään jäävät pyydykseen. Olemassaolo, siis pienin kielellinen yksikkö jonka voi sanoa muodostavan perimmäisen ykseyden, on asiana niin suuri ja ulotteinen, että tunnistaminen todelliseksi tai todellisuudeksi (pyydykseen saaminen) on peräti hankalaa. "Todellisuus hädintuskin seuloutuu harvastakaan silmikosta".

Käytän tässä verrokkina jumaluutta. Toisin kuin se, minkä voi katsoa varmasti olevaksi (olemassaolo), jumaluus ei tietenkään piittaa todellisuuden raja-arvoista. Ei jumaluuden tarvitse piitata verkon silmikoista, minkäänkokoisista, jumaluushan on kaikkivaltias. Pyydystäessäsi Jumalan verkkoosi voit olla varma, että Jumala se ei ainakaan ole. Vaan olemassaolon ajatteleminen välttämättä olevaksi ja siten todelliseksi ja mahdolliseksi saaliiksi, se on välttämätöntä.

Eli näin. Alappa selittää runokokoelmaa tai edes sen pientä osiota. Pääset vain ojasta allikkoon.