Blogi

10. touko, 2020

"Ensin oli suo, kuokka - ja Jussi."

Näinä aikoina pääsee palauttamaan yöpöydällä lojuvat kirjapinot kirjastoon ja hakemaan jo ammoin varatut uudet tilalle. Onpahan sitä odotettukin.

Viime viikkoina on tullut taas todistetuksi oman kirjahyllyn tärkeys ja sen sisällyksen merkitys paitsi yksittäisinä helminä ja keräilykappaleina ja tiettyjen kirjailijoiden tuotantoina, myös ehdottoman oleellisena varastona ja ammennuspaikkana, mistä varmasti saa kun muualta ei. Ajanvietettä, iltojen täytettä, sivistystä, eli aivan välttämätöntä lukemista.

Tartuin Pohjantähteenkin ehkä viidettätoista kertaa, ja moneen muuhunkin yhtä tuttuun ja turvalliseen mutta aina yhtä kihelmöivään ja kutkuttavaan. Luvun alla on aina pari kolme kirjaa yhtäaikaa - tietopohjaista, proosaa ja runoutta.

Yöpöydälle kasatusta pinosta sattui seuraavaksi Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja Olkimarsalkka, kun runokirjana oli luvun alla Saarikosken Tanssiinkutsu. Variksen elämäkerrallinen teoshan juuri kertoo mainittujen kirjoittajien yhteisestä, kahdeksan vuotisesta avioajasta. Jännä sattuma.

Saarikoskelta usein udeltiin mielipidettä kaikesta mahdollisesta, eikä Saarikoski mielipiteitään juuri salaillut. Suomalaisesta kirjallisuudesta puhuttaessa kosketeltiin myös siihen maailmanaikaan suht tuoretta Pohjantähteä. Saaarikoski oli yrittänyt sitä useammankin kerran aloittaa, mutta ei koskaan päässyt ensimmäistä lausetta pidemmälle.

Siinä kun on se ajatusviiva, Saarikoski perusteli.

20. maalis, 2020

Näinä eriskummallisina aikoina lasken itselleni eduksi sen, kun mielenkiintoista luettavaa löytyy sekä työn puolesta (myöhemmin tänä vuonna julkaistavan tietoteoksen oikoluku) että iltavapaiksi (mm. Riina Katajavuoren esseet ja Henriikka Tavin runot). Lisäksi muutaman päivän takaisen sähköpostirallin päätyminen onnekkaaseen loppuun ilahduttaa ja helpottaa; sekä mainittu tietokirja että omat kokoelmat löysivät ulkopuoliset oikolukijat ja toimittajat, eli noin työn puolesta ollaan taas vähän aikaa selvillä vesillä.

Vielä kun sähköpostiin lävähtää epätasaisen tasaiseen tahtiin mielenkiintoisia käsikirjoitustarjokkaita, tekemistä riittää sen verran ettei maallisia (koronoja) juuri ehdi murehtia.

Tämä globaali jarrutus, hätä ja rajoittaminen tuntuu kuitenkin kaikkien munaskuissa, niin miesten kuin naistenkin. Liikunnan ja urheilun ja kaikenlaisen muun fyysisen rasituksen tiedän elämässäni yhtä välttämättömäksi kuin kirjallisuuden konsanaan. Metsälenkit tekevät terveydelle gutaa, tuleva vastakaadettujen koivujen pilkkominen polttopuiksi jo jäntereissä kihelmöi, ja työhuoneessa on tilaa vetää tutut ja tiukat kuntopiirit pari kertaa viikossa, mutta vähän jää vajaaksi.

Onneksi paikalliset yksityiset palloilusalit ovat päättäneet ainakin toistaiseksi pitää sulkapallo- ja kössikentät rajoitetusti auki - halleihin pääsee kerralla vain muutama pelaaja, käsidesiä on tarjolla joka kulmassa ja jokatoisen kentän ollessa tyhjä tilaa löytyy vaatteiden vaihtoon kentän vierussa. Koko reissulla ei tarvitse käsin koskea kuin omiin vaatteisiin, mailoihin ja palloon. Riski altistumiselle on varsin olematon; ainakaan se ei pelireissun vuoksi juuri entisestä suurene.

Muuten olen sitä mieltä, että säilyttääksemme sekä henkisen että fyysisen terveytemme, meidän tulee enemmän harjoittaa ulkoilua vaikkapa metsissä ja rannoilla, missä tilaa riittää useammankin kulkea ja ihmetellä kevään heräämistä, ilman että riski sairastua kulkutautiin siitä kasvaa. Jos tunkua havaitaan, pidetään turvavälit. Suunnataan toisaalle, syvemmälle metsään.

Kuvassa tulevaa työmaata ja Sarin kierrätysmateriaalista värkkäämä Valopukki, joka juuri palautui talven kestäneestä lainasta Korpilahden Höyry-Gallerian pihasta.

15. helmi, 2020

Aikoinaan puutarhuriksi opiskellessani tulin kirjoittaneeksi eräänkin esseen, vaikka pääpaino käytännön töissä enemmän olikin. Jossakin arvostelussa opettaja ehdotti ammattikirjailijaksi ryhtymistä. Varmasti tuo arvostelu luonnehti vähintään yhtä paljon alkamassa olevan puutarhurin urani sillä hetkellä näkyvissä ollutta loistokkuutta kuin mahdollista valmiutta kirjailijan ammattiin.

Tuota kyseistä esseetä värkätessäni luvun alla oli Veijo Meren kirjoittama Mannerheim-elämäkerta, ja Meren omalaatuinen, loistelias sananparsi jotenkin tarttui minuun - kirjoitin kymmenisen sivua niin tarkkaan Merta apinoivaa tekstiä, että vastaavaan en ole kyennyt sen koommin. Yrittänyt kyllä olen aina välillä.

Tämä juolahti mieleeni, kun tartuin taas kirjoista uljaimpaan, Cormac McCarthyn suurteokseen Veren ääriin (suomennos loistava Kaijamari Sivill). Kirjan kieli, ja maailma, ja kielimaailma on aina onnistunut kaikenpeittämään tehokkaammin ja voimakkaammin kuin yksikään toinen kirjoitettu teos kohdallani.

Ohessa aloittelin Harry Salmenniemen kolmatta novellikokoelmaa Uhrisyndrooma ja muita novelleja. Herkesin ihmettelemään, että noinkohan piru vie Salmenniemikin on McCarthynsa lukenut, saanut sieltä tartunnan jos toisenkin. Mutta sama tuntemus kun toistui vielä Mikael Bryggerin runokokoelman Tuuliatlas yhteydessä, ymmärsin, että tartunnan saanut olinkin minä. McCarthylla kielen ja kerronnan eleettömyys, omintakeinen voima ja suoranainen runous on niin mahdikasta, että se tulee kaiken senkin ylle, mihin vailla riittävää suoja- ja varoaikaa sattuu lukijana tarttumaan. Onneksi omat kirjoittamisprojektit ovat sellaisessa vaiheessa, ettei altistumisen vaaraa synny.

Paras kirjallisuus on juuri tällaista - altistavaa ja addiktoivaa. Palaan aina Seitsemään veljekseen, Tuntemattomaan ja Pohjantähteen; Haavikkoon, Haanpäähän, Ernoon ja Paroseen; Poesiaan ja Saarikoskeen, ihan tavan vuoksi mutta toki mieluusti, mutta tuollaista Meren ja McCarthyn aiheuttamaa tartuntavaaraa en ole kohdannut muiden kirjoittajien/teosten yhteydessä koskaan.

20. joulu, 2019

Kuvasta näkyy, että tulossa lienee taas erikoistalvi, jonka kevätpuolella voi kaupungilta kysellä lupaa käydä kaatamaan/pilkkomaan tykkylumen nujertamia koivuja Aittovuoren rinteiltä, kyyditä ne sieltä ahkiolla omaan pihaan pinoihin kuivumaan. Erikoistalvi? Tosiasiassa erikoinen on uusi normaali.

Ihmisen toiminnan seurauksena ympäristömme sekä elää että kuolee, ihminen vaikuttaa luontoon kaikkialla, ei siitä mihinkään pääse. Ja sekin on tosiasia, että tapahtuu täällä mitä tahansa ja millaista tuhoa hyvänsä, itse elämä ei maapallolta katoa. Useat lajit ja lukemattomat populaatiot kuitenkin eittämättä kuolevat sukupuuttoon parasta aikaakin.

Elämän sinänsä säilyminen ja siihen lohtuun nojaaminen on yhtä kuin vastuun väistämistä kaikissa tekemisissä ja tekemättä jättämisissä. Ihmisellä on kyky ja taipumus muuttaa elinympäristöään tavalla, joka on ympäristölle ja siellä eläville olioille fataali. Toiminnassamme useimmiten unohtuu se, että ihminen on osa "kaikkeutta", ei mikään erillinen saareke, keskeisperspektiivinen silmä.

Riikka Kaihovaara kirjoittaa kirjassaan Villi ihminen, kuinka ihmisiin on sisäänrakennettu tuhon mahdollisuus, ja ihminen pitää jääräpäisesti kiinni totutuista tavoistaan vaikka horjuisi kuilun partaalla. Ja kohta mennään reunan yli että heilahtaa.

Ihmisten keskinäistä etiikkaa välillä kuulutetaan ja haikaillaan, sitäkin usein huonolla menestyksellä. Vaikutusvallaltaan ylivoimaisen eläinlajin toivoisi muistavan eettiset säännöstöt myös kanssaihmistenkin seassa toimiessaan, mutta etiikan laajentamisen ihmisyksilöistä ulommas, ympäristöön yleisemminkin, tulisi olla automaattista. Hankitun vallan mukana tulisi seurata aito huoli ja siitä johtuva vastuuntunto ja sen vastuun kantaminen.

Kaihovaara kirjoittaa, kuinka ihmisluontoon kuuluu yltiöpäisyys, ahneus ja typeryys – jos vain mahdollista, otetaan enemmän kuin tarve vaatii. Ja otetaan, vaikka loppupeleissä ei olisi mahdollistakaan. Etiikka tarkoittaa mm. ihmisten luomia käyttäytymissääntöjä, jotka määrittelevät oikean ja väärän. Olisiko niin, että tuollaisella ihmisen luomalla ikäänkuin ilmaan piirretyllä normistolla ei lopulta ole vaikutusvaltaa, kun säännöstön pitäisi ulottua myös meistä ulommas, ympäröivään eliöstöön ja yhteiseen ympäristöön?

Paikallisten populaatioiden, moninaisten lajien ja tietty yksittäisten eliöiden tuhoa ja loppumista tämmöinen etiikka tai sen miltei täydellinen puuttuminen tietenkin tarkoittaa. Vaikka elämä sinänsä ei täältä mihinkään katoaisikaan, on se kuitenkin jotenkin hirveän laiha lohtu.

25. marras, 2019

Semmoinen ihmetyttää, kun metsä on ensin vedestä aivan valtoimenaan, polut puroina ja alavilla kohdilla isoja lammikoita, niin yhden yön pakkasen jälkeen aivan isoimpia lätäköitä lukuunottamatta on miltei kaikki vesi kadonnut. Polut eivät ole jäässä, mitä nyt vähäistä roustetta siellä täällä. Tuskin se vesi pakkasella mihinkään kovin nopeasti haihtuukaan. Mitä sille oikein tapahtuu?

Mettäretkillään voi heretä ihmettelemään myös isoja puita, kuinka ne pystysuorina ja valtavina runkoina puskevat tuosta vaan kamarasta ylös, ikäänkuin luonnottomina ja selittämättöminä vertikaaleina ihmeolioina. Tai semmoiset isot lohkareet ja varsinkin vähän pienemmät kivet, puolenkuutioiset, jotka ovat pitkin metsiä sikinsokin, käytännössä olleet siellä ja nimenomaisilla paikoillaan aina. Jonkun tietyn kiven oleminen jossain tietyssä paikassaan tuntuu niin kovin kummalliselta kun sitä aikansa katsoo ja ihmettelee. Ja vielä tähtikirkas yö: vähänkin pidempään taivaisiin töllötellessä alkaa tosissaan huimata - tämä pallo se vain leijuu, ja siinä ohessa niin teen minäkin.

No, otetaan mukaan yhteyttämisen periaatteet, maaperän humukset ja kivennäiset ja kasvien siementämiset; muistellaan kymmeniä vuosia sitten saatuja oppeja jääkausista ja niiden maaperää muovaavista voimista; tukeudutaan kosmologiaan kun alkaa koko universumi askarruttaa. Älytään.

Mutta silti: mihin hemmettiin ne kaikki vedet oikein katoavat yhdessä yössä?